C3.4  Lapsen turvallisen kasvun suojamuuri                      ja sen puute

Suojamuurin rakentaminen kaupungin ympärille oli vanha entis-ajan taito ja tapa.¹⁶⁾ Raamatun kuvakielessä muuri tarkoittaa usein turvaa, suojaa ja voittoa.¹⁷⁾ Muurissa olevien vahvojen porttien sulkeminen merkitsi kaupungin asukkaille turvallisuutta sekä fyysisesti että mentaalisesti; se suojasi vihollisilta ja rosvoilta sekä loi levollisen mielen yön ajaksi. Porttien kohdalta muurit tehtiin usein kaksinkertaisiksi ja ne varustettiin tornilla, jossa vartija (tähystäjä) piti silmällä lähimaastoa.¹⁸⁾    

Turvallinen vuorovaikutus vanhempien kanssa on vahvin suojamuuri lapsen kehitykselle. Alusta alkaen vauva on suuntautunut hoivaavaan aikuiseen, joka puolestaan vaistonva-raisesti pyrkii mukautumaan lapsen tarpeisiin. Kun vauva kokee kanssakäymisessä mielihyvää, häneen jää hyvä muistijälki. Näiden tyydyttävien mielikuvien johdonmukaisesti toistuessa lapsen minuuden eriytyminen hoivaajastaan käynnistyy suotuisasti noin 4-5 kuukauden iässä. Turvallinen psyykkinen irrottautuminen äidistä (hoivaajasta) 2-3 ikävuoteen mennessä kohti tietoista, yksilöllistä ja omatoimista minää edellyttää kiinteää yhteyttä äitiin (hoivaa-vaan aikuiseen) ainakin toisen ikävuoden alkuun asti. Sinä aikana äidistä muodostuneen rauhoittavan mielikuvan varassa lapsi selviää, vaikka äiti on tilapäisesti poissa. Varhaiseen yksilöllis-tymiseen kuuluu myös sen ahdistavan ristiriidan havaitseminen, ettei lapsen mielikuva kaikkivoivasta äidistä ole identtinen itse äidin kanssa. Turvallisessa vuorovaikutuksessa lapsi oppii vähi-tellen käsittämään, että vaikka hän ei saa kaikkea toivomaansa mielihyvää, äiti ja äidin rakkaus ovat silti pysyviä luon-teeltaan. Tämän perusluottamuksen suojassa lapsen on hyvä opetella sisäistä hallintaa – mm. tunteiden ja reaktioiden säätelyä yksinolon hetkinä, oman tahdon kokeilemista sekä omatoimisuu-teen uskaltautumista esimerkiksi ympäristön tutkimisessa.^a)

Alle 2-vuotiaan ympäristö on täynnä uusia virikkeitä, joihin lapsen aistit ja kiinnostus luontaisesti suuntautuvat. Kodin rauha sekä aikuisen turvallinen läsnäolo, hoiva ja ohjaus muodostavat riittävän ja parhaimman oppimisympäristön ensimmäisinä ikävuosina. Kasvatusalan työntekijänä ja isänä on tämän sivuston ylläpitäjää jo kauan huolestuttanut yhteiskunnallinen trendi, joka ajaa yhä nuorempien, usein vielä vauvaikäisten lasten, lähettämistä kodin ulkopuoliseen varhaiskasvatukseen.

Jo pelkkä määritelmä "Varhaiskasvatus on lapsen suunnitelmallisen ja tavoitteellisen kasvatuksen, opetuksen ja hoidon muodostama kokonaisuus, jossa painottuu erityisesti pedagogiikka" kertoo, kuinka kauaksi alle kaksivuotiaan tarpeista varhaiskasvatusidea on luisunut. Tällainen ohjelmoidun sopeuttamisen idea, missä "suun-nitelmallisuus", "tavoitteellisuus", "kasvattaminen", "opettaminen" ja "pedagogiset painotukset" asetetaan vauvan yksilöllisen rytmin (temperamentin) ja kiireettömän hoivan edelle ei ole kantanut hedelmää maamme varhaisnuorten hyvinvoinnin lisääntymisenä. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on viisaasti kiinnittänyt on-gelmaan huomiota mm. lapsen stressin kannalta:

"Lapsen saama hyvä hoiva, hänen tarpeisiinsa vastaaminen ja turvallisuuden tunne muussa kuin stressitilanteessa korreloivat suoraan ja voimakkaasti hänen myöhempään stressiherkkyyt-eensä. Lapsella stressi, joka syntyy ympäristön vaatimusten ja lapsen temperamentin välisestä ristiriidasta, ilmenee usein käytöshäiriöinä. Melu on yksi stressin lähde kaikille lapsille temperamentista riippumatta. Hyvin sensitiivinen lapsi menettää melussa jopa oppimiskykynsä. On myös osoitettu, että ryhmän koko korreloi suoraan lasten käyttämän aggression määrään sekä päiväkodissa että koulussa. Kun päiväkotiryhmän kokoa kas-vatetaan esimerkiksi 6:sta 10:een, nousee hetkittäisten vuoro-vaikutustapahtumien määrä päivän aikana joistakin sadoista muutamaan tuhanteen. Tapahtumien määrä ylittää silloin lapsen hallintakyvyn, ja kun taito ei enää riitä, astuu aggressio aina kuvaan. Tällöin ryhmän varhaiskasvatusidea murtuu: se ei opeta sosiaalisia sen enempää kuin mitään muitakaan taitoja vaan on mieluummin stressin lähde. Tutkimus on yksise-litteisesti osoittanut, että aikuisten määrän lisääminen päivä-kotiryhmässä ei vähennä suuren ryhmäkoon haittoja - niin vahvasti kun siihen nykyään uskotaankin - vaan voi jopa lisätä haittoja. Lasten levottomuuden ja aggressiivisuuden on osoitettu lisään-tyvän suorassa suhtessa aikuisten määrän kasvattamiseen.                Hyvä stressinsietokyky kehittyy lapsuusvuosien aikana ympäristössä, jossa on paljon lämmintä, rauhallista yhdessäoloa; jossa lapsi saa kehittyä rauhassa omaan tahtiinsa; jossa ihmiset ympärillä pysyvät samoina eikä ole kiire mihinkään. Vauvan tai pienen lapsen pitkäkestoisen stressin tiedetään vaurioittavan kehittyviä aivorakenteita, johtavan oppimisvaikeuksiin ja myöhem-min aikuisiän moniin emotionaalisiin ja terveyshaittoihin. Lapsen stressitön ympäristö ja hänen saamansa hoiva eivät siten vaikuta vain myöhempään stressinsietoon vaan myös oppimiseen ja kognitiiviseen kehitykseen. Tutkimusten mukaan vanhempien ja lasten yhdessä viettämä aika on yhteydessä lasten sanavaraston laajuuteen ja kielellisiin taitoihin ja lapsen muistiin. Ympäristön antamilla virikkeillä ei sen sijaan ollut mitään yhteyttä lapsen muistisuorituksiin tai kielellisiin kykyihin. Stressaantunut lapsi ei opi, vaikka opetus kulkisi hienoimpien pedagogisten menetelmien mukaan. ^b) 

Tämän päivän uutisaiheita seuratessa tuntuu joskus siltä, että yhteiskuntamme huoli esimerkiksi luontoympäristön hyvinvoin-nista on suurempi kuin tulevan sukupolven selviytymisestä. Missä ovat rohkeat päättäjät, jotka arvostavat turvallista kotia sekä äidin (tai isän) ja lapsen välistä suhdetta ensisijaisena varhaisena kasvuympäristönä lapselle. Lasta kotona hoitavan äidin (tai isän) tulisi saada korvaus ja eläkekertymä ensiarvoisen tärkeästä työstään, joka luo perustuksen nuoren myöhemmälle kasvamiselle tasapainoiseksi yhteiskunnan rakentajaksi. Lain avulla tulisi turvata kotiäidin (koti-isän) paluu entiseen työpaikkaan siten, että työn vaativuudessa lapsenhoitoaikana tapahtunut muutos huomioidaan uudelleen perehdyttämisellä. Pienten lasten perheen tulisi olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa! 

Edellä kuvatun varhaisen kiintymyssuhteen ohella lapsi tar-vitsee hyvinvointinsa turvamuuriksi myös ehyen peilisuhteen. Peilisuhde tarkoittaa sitä, että ympäristön palaute muok-kaa lapsen käsitystä itsestään ja osaamisestaan. Hän tul-kitsee ympäristön palautteen myönteiseksi tai kielteiseksi ja alkaa suhtautua itseensä samalla tavoin kuin hän on tulkinnut ympä-ristön suhtautuvan. Peilisuhteen vaikutus lapsen itseluottamukseen on erittäin suuri nuoruusvuosiin saakka.^c)  Niinpä lapsen ja nuoren arvostaminen omana ainutlaatuisena itsenään, hänen edistymi-sensä ja osaamisensa myönteinen huomioiminen, tekemistensä kiittäminen sekä tunteittensa ja mielipiteittensä todesta ottaminen muodostavat merkittävän suojan itsetunnon vahvistumiselle.

Seuraavaan taulukkoon on vielä yhteenvetona koottu edellisillä sivuilla hahmotetut kehykset turvalliselle kasvamiselle. Niistä rakentuvat kestävän suojamuurin osat vahvoine portteineen turvaamaan lapsen tasapainoisen minäkuvan kehittymistä. 

Langenneeseen maailmaan sijoittuva kasvuympäristömme ei to-dellisuudessa ole edellä kuvatulla tavalla optimaalinen, vaan sen suojamuurit portteineen ovat enemmän tai vähemmän rikkinäiset. Vanhempamme eivät välttämättä ole osanneet, jaksaneet tai ehtineet eläytyä kylliksi tarpeisiimme, tunteisiimme ja tempera-menttiimme. Osaksemme tullut hoiva, arvostus, tunteittemme huomioiminen ja ohjaus elämää varten ei ole ollut riittävää. Sen seurauksena käsitys itsestämme ja luottamus itseemme on voinut kolhiintua. Ehkä emme ole täyttäneet vanhempiemme ilmaisemia odotuksia ja olemme sen vuoksi tulleet kielteisen palautteen syyllistämiksi. Olemme liian varhain saattaneet joutua kodin olosuhteiden herättämän velvollisuudentunteen taakoittamiksi, kun vastuu arjesta esimerkiksi vanhemman kuoleman, sairauden tai jonkin riippuvuuden takia on katkaissut turvallisen ja huolettoman lapsuutemme. Hylkäämisen kokemusten, mitätöivän kohtelun, riittämättömyyden tai häpeän tunteiden kuormittamina elämme nyt oman vääristyneen minäkuvan ehdoilla puuttuvaa itsetuntoa parhaamme mukaan paikaten.

Haavat varhaisessa kiintymyssuhteessa ja säröt peili-suhteessa ovat saattaneet kehittää meissä vääristyneen kuvan sekä itsestämme että Jumalasta ja suhteestamme Kristuksen ruumiiseen, seurakuntaan.

Vaikka olemme antaneet anteeksi menneiden sukupolvien lai-minlyönnit ja taitamattomuudet, kannamme silti sukuhistoriamme taakkaa sisäisessä olemuksessamme koko elämämme ajan. Uusi Israelin sukupolvi sanoitti vastaavan kokemuksensa näin:

Isämme tekivät syntiä, eikä heitä ei enää ole, mutta me kannamme heidän syntivelkaansa (VALIT 5:7).

Se miten meistä huolehtineet aikuiset ovat kohdelleet meitä, on piirtänyt mieleemme kuvan itsestämme. Lapsuuden perusturvalli-suudessa, lapsen temperamentin huomioimisessa tai arvostuksen ja emotionaalisten tarpeiden tyydyttämisessä esiintyvien puuttei-den takia ihmismieleen syntynyttä Raamatulle vierasta tul-kintaa omasta arvosta ja osaamisesta, omista mahdol-lisuuksista ja tulevaisuudesta Jumalan yhteydessä kut-summe tässä uskomusvakaksi ^d).

Nimitys ”vakka” on lähtöisin Jeesuksen suusta, kun Hän puhui valonsa säteilemistä ehkäisevästä tekijästä opetuslapsissa.¹⁹⁾ Vir-heellinen käsitys itsestä ja Jumalasta saattaa voimakkaastikin ohjata uskovan käyttäytymistä, tekoja ja tunteiden säätelyä. Se saattaa muodostaa hänen mieleensä tukahduttavan peitteen, jonka alla ja alta Kristuksen kirkkaus ei pääse loistamaan aidosti ja Jumalan tarkoittamalla voimakkuudella. Kun tämä varjostava uskomusvakka siirtyy syrjään Hengen parantavan työn hedelmänä, asettuu Jeesuksen hänessä sytyttämä lamppukin usein oikealle paikalleen lampunjalkaan.

Valheellinen uskomus itsestä ja Jumalasta on asia, joka palvelee Paholaisen tarkoitusperiä. Lohduttomuuden, toivottomuuden ja näköalattomuuden kylväjänä hän on sitä tyytyväisempi, mitä voimakkaammin tuollainen kahlitseva käsitys sitoo uskovan mieltä ja elämää. Menneisyydestä riippuen epätotuus itsestä ja ase-masta Kristuksessa voi saada useita eri muotoja. Seuraavassa luetteloimme niistä esimerkinomaisesti muutamia kuvaillen samalla niihin liittyviä tunteita sitovia vaikutuksia.

1. Jumala on etäinen ja ankara Isä lapsilleen. Läheisyyden puutetta poteva, vaativa, helposti rankaiseva ja vikoileva kas-vuympäristö on luonut Jumalasta pelottavan, poissa olevan, jopa ahdistavan mielikuvan. Anteeksiantamus ja armo täytyy ansai-ta päivittäisillä suorituksilla ja uskonnollisilla ponnisteluilla. Kelpaamattomuuden ja syyllisyyden tunteiden vuoksi itsensä hyväksyminen sellaisenaan on vaikeata. Lainalaisuudesta on saattanut seurata vaativuus ja arvostelevuus myös toisia kohtaan. Kristuksen täytetyn työn varassa lepääminen tuntuu saavutta-mattomalta olotilalta.

2. Tarvitsen ihmisten hyväksyntää. Vanhempiensa huomion ja arvostuksen hankkimaan joutunut saattaa ajatella, että vain kaik-kia miellyttämällä voi saavuttaa kelpoisuuden seurakunnankin keskellä. Hän toimii toisten toiveiden ja odotusten mukaan pysähtymättä kysymään Jumalan yksilöllistä suunnitelmaa ja palvelutehtävää omalle kohdalle. Näin hän takertuu ja kiinnittyy ihmisiin ollen riippuvainen heidän hyväksyvästä palautteestaan. Ajan mittaan vaarana on pettymys, uupumus ja loppuun pala-minen.

3. Vetäytyminen kokonaan pois on turvallisinta. Mitätöinti ja runsas kielteinen palaute lapsuudessa tai nuoruudessa on rapauttanut itseluottamusta. Epäonnistumisen ja riittämättömyy-den pelossa uskova tuntee olevansa turvassa etäämmällä seu-rakunnasta. Sitoutuminen yhteyteen on vaikeata, sillä hän ajat-telee: En odota mitään itseltäni, en toisilta ihmisiltä enkä Ju-malalta, jotta en pettyisi enkä tulisi hylätyksi. Kielteinen leima ja vähättely niiltä, joilta eniten kaipasi rohkaisevaa ja hyväksyvää läheisyyttä, on polttanut luottamuksen sillan ihmisiin.

4. Riippuvuus tuo helpotusta. Kykenemättömyys käsitellä ahdistavia tunteita on johtanut niistä pakenemiseen. Lapsuuden ja nuoruuden kodista puuttui turvallinen syli ja sellainen tukea antava ilmapiiri (perheen sisäinen koheesio), jossa pahasta olosta olisi voinut jutella. Koska kuorman kantaminen yksinkään ei onnistu, on ratkaisuksi tullut hukuttaa se johonkin tilapäistä mielihyvää tuottavaan kohteeseen. Tämän vieraan siteen katkaisemiseen ei ole löytynyt voimaa.

5. Omat tunteet kuuluu tukahduttaa. Kasvuympäristöä leimannut tunneköyhyys ja läheisyyden puute tai joutuminen aikuiselle kuuluvien vastuiden kantamiseen liian varhain on pakottanut kätkemään omat tunteet ja tarpeet. Uskovanakin on yhä vaikea puhua omista tuntemuksista, ajatuksista ja toiveista perheen tai seurakunnan keskellä. Näin on, vaikka joskus todella voimakkaat huolestumisen, kiukun ja vihastumisen aallot nouse-vat mielen pintaan. Tällaisessa tilanteessa tunteiden sääteleminen tuntuu ylivoimaiselta.

6. Kukaan ei rakasta minua. Kasvua suojaavan turvamuurin ja vahvojen porttien laaja-alainen poissaolo elämän varhaisina vuosina ei ole voinut olla synnyttämättä epäilystä: Olenkohan välittämisen arvoinen? Lieneekö elämälläni mitään merkitystä kenellekään? Olenko Jumalallekaan tärkeä? Onkohan näin rikki-näiseksi itsensä kokevan ja mieli mustelmille lyödyn mahdollista löytää suojamuuri, jonka turvassa voi tuntea ja uskoa itsensä rakastetuksi. Voinko sisäisistä arvistani huolimatta tulla Isän sylihoidon parantamaksi?

7. Vastukset ovat liian voimakkaita. Kasvaminen vailla turvallista suojamuuria on naulannut mieleen uskomusvakan, jonka alla elämän arki näyttäytyy joskus liian haastavalta. Mieleen nousee pelko jaksamisen ja selviämisen suhteen, ja pienet-kin vastukset tuntuvat ylivoimaisilta. Kielteiset muistot mennei-syydestä ja hauras minäkuva luovat varjon, joka horjuttaa uskoa omiin kykyihin pärjätä tulevaisuudessa. Luottamus Jumalan mahdollisuuksiinkin on vielä heikko. Voiko Jumala vahvistaa tahtoni ja sisäisen ihmiseni voimavaroja niin, että suoriudun elämän haasteista Hänen kanssaan? Voinko todella eheytyä Hengen vaikuttaman mielen uudistumisen kautta? Voinko löytää aitoja ystäviä jakamaan sisäisiä kuormiani ja auttamaan uskomusvakkani pois siirtämisessä? Tarjoaako pelastus Jeesuksessa mahdollisuuden kadottamani turvamuurin rakentamiselle uudestaan?

Jumalan sana on ihmeellinen siinä, että sen historiallisiin ku-vauksiinkin kätkeytyy rohkaiseva ja lääkitsevä sielunhoidollinen elementti. Raamattu kertoo, kuinka vuonna 586 eKr. Jerusalemin kaupunki koki ankaran hävityksen: Herran temppeli tuhot-tiin, kaupungin suojamuurit revittiin maahan, portit ja talot poltettiin kaldealaiskuningas Nebukadnessarin käskystä.²⁰⁾ Kau-pungin asukkaiden kohtalona oli tulla siirretyksi väkisin Baabelin vankeuteen. Kun juutalaiset pakkosiirtolaisuudessa itkivät osaansa ja kaipasivat kotikaupunkiaan ²¹⁾, he tuskin välttyivät näiltä syn-kimmiltäkään ajatuksilta: "Olemme ikuisiksi ajoiksi hylättyjä, jopa Jumalan unohtamia, ja tulevaisuutemme on tuhou-tunut!" Oma elämämme saattaa meistä tuntua yhtä karrelle palaneelta rauniokasalta. Onko Jumalakin jättänyt meidät yksin?

Heidän kielteiset tuntemukset olivat toki aitoja ja oikeassa suh-teessa hylkäämisen ja turvattomuuden kokemuksiin – ja kuitenkin, niiden pohjalta tehty johtopäätös oli virheellinen: Jumala ei ollut hylännyt kansaansa! Juutalaisten osa ei ollut peruut-tamattomasti lohduton. Se käy ilmi paitsi seuraavista Jumalan aja-tuksista valittujansa kohtaan myös siitä, kuinka Hän tarttui myö-hemmin kansansa historian kulkuun:

Siion sanoo: ”Herra on minut hylännyt, Herra on minut unohtanut”. Unohtaako nainen rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtai-sikin, minä en sinua unohda. Katso, kämmeniini olen sinut piirtänyt; sinun muurisi ovat aina Minun edes-säni. Sinun repijäsi ja raastajasi lähtevät luotasi pois. … Silloin sinä tiedät, että Minä olen Herra ja että ne, jotka Minua odottavat, eivät joudu häpeään (JES 49:14-17,23).

Sittenkään, vaikka he ovat vihollistensa maassa, en Minä heitä hylkää enkä vieroksu (3 MOOS 26:44; PR 38). ”Sillä Minä vihaan hylkäämistä”, sanoo Herra, Israelin Jumala. … Olkaa valppaita hengessänne älkääkä olko uskottomia (MAL 2:16).

Huolimatta pahoista peloistaan ja siitä, että kokivat asemansa kansoista kurjimmaksi, pääsivät israelilaiset vuosikymmenien kuluttua ihmeellisesti palaamaan takaisin kotimaahansa. Jumala antoi heille toisen mahdollisuuden: Nehemian johdolla he saivat tilaisuuden ryhtyä rakentamaan Jerusalemin suoja-muureja portteineen uudestaan.²²⁾

Tämä on ainutlaatuinen esikuva! Se on talletettu Raamatun lehdille juuri meitä varten! Samanlainen toivo Jumalan yhteydessä on myös meillä, joiden tunteet ja käsityksen itsestä elämän pakkosiirtolaisuus on lyönyt maahan. Meidän ”muu-rimme on aina Hänen edessään”; se on piirretty Hänen käm-meniinsä. Jeesuksessa meille on lahjoitettu paitsi tulevaisuus ja toivo myös Hengen parantavan läsnäolo sisimpäämme. Niinpä voimme yhteenvetona edellä olevasta tekstistä lausua täydessä uskonluottamuksessa seuraavaa:

Vaikka vauriot kasvumme suojamuurissa ovat jättäneet sisimpäämme uskomusvakan (käsityksen) omasta arvot-tomuudesta, pysyvästä sosiaalisesta vieraudesta, riit-tämättömyydestä ja mielen haavojen parantumatto-muudesta, on Jumalan näkemys ja suunnitelma meistä ja tulevaisuudestamme toisenlainen!

Sinä kyllä muistat, että sieluni on painunut maahan. Tämän minä painan sydämeeni, sen tähden minä toivon. Herran armoa on, ettemme ole täysin tuhoutuneet, sil-lä Hänen laupeutensa ei ole loppunut: Se on joka aamu uusi, ja suuri on Hänen uskollisuutensa. Minun sieluni sanoo: ”Herra on minun osani, sen tähden minä panen toivoni Häneen (VALIT 3:20-24).

Herra rakentaa Jerusalemin jälleen, Hän kokoaa Is-raelin hajotetun kansan. Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut, Hän sitoo heidän haavansa. Hän on nöyrien tuki ja turva (PS 147:2-3,6; PR 92). 

Minä pystytän jälleen Daavidin sortuneen majan ... muuraan umpeen sen halkeamat, nostan entiselleen sen luhistumat ja rakennan sen sellaiseksi kuin se oli muinaisina päivinä (AAM 9:11).